Päästiin nyt kerrankin kirjoittamaan kello puoli kahden aikoihin.
Kävimme tässä aamulla mamman kanssa pitkällä ulkoilulla. Välillä käveltiin ruoholla, välillä kivitiellä ja välillä taas laatoilla. Loikatessani puupinon päällä huomasin sielläammottavan aukon ja mamma ei yhtään huomannut, kun menin aukosta sisälle ja olin nyt puupinojen alla. Mamma tietenkin hädissän mietiskeli miten minut saataisiin sieltä pois. Se sai sitten älynväläyksen ja painoi flexin nappia, että ei hihnaa enää tulisi. Mamma kuuli miu, mau, mou-ääniä puu pinon alta. Luuli ainakin, että miu´uin ja mau´uin sen alla. Oikeasti olin mamman hyvän väläyksen ansiosta pujottanut pääni kaulapannasta ja olin siinä sitten vapaana. Jos minulla olisi ollut valjaat olisi tämä ollutkin sitten pulmallisempi juttu.
Miu, mou, mau-äänillä yritin ilmoittaa mammalle, että alas tulla sieltä! Mitä sä sielä vielä kyttäät?
Tapasimme me matkanvarrella uuden tuttavuudenkin. Se päästeli aika kummallisia sihinä ääniä.
Aivan oikein, siilihän se. Se taitaa olla se sama siili, joka viimevuonna söi mamman antamaa kissanruokaa. Mamma meni antamaan sille oikein nimenkin. Nipsu se on. Tuo samaninen otus tuli meitä vastaan kotiin paluu matkallakin.
Yritäs mamma kaaparoida tänne!
Ala tulla jo!
Mikä kestää? Vieläkö sä ihailet sitä siiltä?
Kommentit